Ville Vallgren. Uurnaa kantava nainen, 1890-luku (?). Lahja taiteilijalta Axel Haartmanille.

Casa Haartmanin salin kabinettikaapin päällä seisoo pieni patsas, joka esittää uurnaa kantavaa naista. Veistos on Ville Vallgrenin tekemä. Vallgren antoi sen Axel Haartmanille vuonna 1918 Stenmanin taidesalongin järjestämän näyttelyn yhteydessä. Tämän lyhyen kuvauksen takana löytyy kertomus syvästi loukkaantuneesta taiteilijasta, taidekriitikon työn kiittämättömyydestä, sekä kyseenalaisesta pressietiikasta.

Axel Haartman on muistiinpanoissa kertonut perusteellisesti siitä, miten veistos päätyi hänelle.

Axel Haartman oli vuosina 1917 – 1920 Stenmanin taidesalongin taiteellinen avustaja. Lokakuun 1917 ja kevään 1919 hän omisti osan Stenmanin taidesalonkia Karl F. Hellstenin, myöhemmin Ernst von Wendtin, ja Gösta Stenmanin veljen George Stenmanin kanssa. Joulukuussa vuonna 1918 taidesalonki järjesti Ville Vallgrenin yksityisnäyttelyn.

Axel Haartmanin muistiinpanojen mukaan Pariisista palattuaan Vallgren koki tulleensa loukatuksi etenkin Ateneumin taidekokoelmien intendentin Gustaf Strengellin taholta.

Ateneumin intendenttinä vuosina 1914–1918 Strengell siivosi, joidenkin mielestä hyvinkin kovakätisesti, Ateneumista pois sellaisia teoksia, jotka taiteilijat olivat esimerkiksi näyttelyiden jälkeen sinne jättäneet tai unohtaneet. Haartman kutsuu tätä Strengellin suursiivoukseksi, ja kertoo, että silloin löytyi myös Vallgrenin teoksia Ateneumin ulkopuolella olevista roskalavoista.

Helsingin Sanomat kuvaili edellä mainittuja tapahtumia syyskuun lopussa vuonna 1915 näin: Lehden toimitukselle oli tullut soitto, jossa kerrottiin, että Ateneumin pihalla oli likalaatikoita täynnä tauluja ja kipsiveistoksia. Kun toimittaja tuli paikalle hän totesi, että likalaatikoista todellakin löytyi tauluja ja kipsiveistoksia, joiden sekaan oli heitetty hevosenlantaa ja perunankuoria. Helsingin Sanomat kuvailee miten ”Siinä makasi suomalaisen taiteilijan veistämä norjalainen kirjailija suu ja silmät täynnä lantaa…” Tämä veistos voi hyvinkin olla Walter Runebergin Jonas Lietä esittävä muotokuva, mistä kerrottiin viime blogipostauksessa Jonas Lie.

Helsingin Sanomien mukaan poisheitettyjen teosten seasta löytyi muun muassa Emil Halosen, Hilda Flodinin ja Victor Janssonin signeeraamia teoksia. Tilanne herätti monissa taiteilijoissa suuttumusta ja hämmennystä. Helsingin Sanomien mukaan Ville Vallgren ja Felix Nylund olivat käyneet paikan päällä, ja vaatineet selitystä Strengelliltä. Vallgren olisi kuulemma jopa kääntynyt poliisin puoleen.

Seuraavana päivänä Gustaf Strengell puolestaan selitti tilanteen mielipidekirjoituksessa Helsingin Sanomissa. Strengellin mukaan Ateneumin puolelta oli jo vuonna 1909 pyydetty, että taitelijat hakisivat pois Ateneumiin jättämänsä teokset. Strengellin astuessa virkaansa vuonna 1914 vain harva taiteilija oli hakenut teoksensa pois, vaan teokset oli jätetty lojumaan Ateneumin korridooreihin ja pakkaushuoneeseen. Koska tilaa Ateneumissa oli rajoitetusti, ja taiteilijoiden jättämät teokset veivät sitä paljon, Strengell laittoi ilmoituksia pääkaupunkiseudun sanomalehtiin, missä taiteilijoita pyydettiin hakemaan teoksensa pois määrätyn ajan sisällä. Muuten teokset poistettaisiin Atenumin toimesta. Näin myös kävi, kaikki noutamattomat teokset heitettiin pois. Strengell huomauttaa, että jos työnsä jättää roikkumaan Ateneumin porrashuoneisiin ja korridooreihin, ei voi väittää, että teos on itsellekään kovin arvokas.

Axel Haartmanin muistiinpanoista saa kuvan, että Vallgren oli hyvin loukkaantunut ja tuohtunut tilanteesta.

Hypätään joulukuuhun vuonna 1918, kun Stenmanin taidesalonki järjesti Vallgrenin teosten näyttelyn, missä oli näytteillä sekä uusia, että vanhempia teoksia. Näyttelystä Haartman kirjoittaa, että Hufvudstadsbladetin taidekriitikko, joka hänen mukaansa oli Strengell, oli kirjoittanut hyvin vähättelevän arvostelun näyttelystä. Arvostelussa Vallgren olisi sivuutettu heikkona ja vanhanaikaisena taiteilijana. Tämä tietysti loukkasi Vallgrenia syvästi.

Ehkä tilanne Ateneumissa vuonna 1915 vaikutti Axelin muistikuvaan artikkelin sisällöstä, ja johtui siihen, että hän identifioi taidekriitikon Gustaf Strengelliksi? Ja ehkä Vallgrenin oma suhtautuminen kritiikkiin johti siihen, että Axel jälkeenpäin piti kritiikkiä niin negatiivisena?

Itse asiassa Hufvudstadsbladetin artikkeli oli Signe Tandefeltin kirjoittama, eikä suinkaan Strengellin. Tandefelt ei myöskään kuvaillut Vallgrenia heikkona tai vanhentuneena taiteilijana, vaan kirjoitti, että Vallgen on ansaitusti yksi Suomen tunnetuimmista taiteilijoista. Hän kirjoittaa myös, että näyttelystä löytyy äärimmäisen hurmaavia taideteoksia, mutta myös vähemmän taiteellisesti kiinnostavia teoksia, jotka olisi kannattanut jättää näyttelystä pois.

Ville Vallgren loukkaantui silti verisesti. Hän otti arvostelun hyvin henkilökohtaisesti ja kirjoitti tunteentäyteisen vastauksen Hufvudstadsbladedtille, joka julkaistiin datum. Siinä hän kirjoittaa, että rouva Tandefelt ilmeisesti haluaa, että Vallgren jättäisi Suomen taakseen, ja palautuisi Ranskaan.

Hufvudstadsbladetin toimitus antoi Vallgrenille tiukan vastauksen, missä häntä kehotettiin rauhoittumaan ja lukemaan Tandefeltin taidearvion uudestaan. Hufvudstadsbladet myös muistutti Vallgrenia, siitä, että taidekriitikoiden kuuluu kirjoittaa taidearvioita näyttelyistä, eikä taiteilijoiden kuulu antaa arvioita omista näyttelyistään.

Axel Haartmanin kaikki sympatiat olivat Vallgrenin puolella, eikä ainoastaan siitä syystä, että Axel oli näyttelyn järjestäjä. Ville Vallgren oli myös Axelin rakastetun enon Casper Wreden ystävä ja entinen opiskelukaveri.

Haartman kirjoittaa muistipanoissaan, että Dagens Press -lehden päätoimittaja Edvin Rautell oli Vallgrenin ja Hufvudstadsbladetin välisen polemiikin jälkeen tullut Haartmanin työhuoneeseen Stenmanin taidesalongissa. Siellä Rautell oli kertonut, että Vallgren oli hyvin masentunut Hufvudstadsbladetin kritiikistä. Rautell pyysi siksi Haartmania kirjoittamaan positiivisen artikkelin Vallgrenista ja näyttelystä Dagens Press -lehteen, Vallgrenin piristämiseksi.

Haartman kieltäytyi aluksi. Hänen mielestään ei ollut sopivaa, että hän lehdessä kehuisi näyttelyä, joka oli hänen järjestämänsä, ja jonka teoksia Stenmanin taidesalonki oli myymässä. Rautellilla oli tähän ratkaisu. Hän ehdotti, että Haartman kirjoittaisi arvion anonyymisti. Ei kukaan saa tietää, että se on sinun kirjoittamasi, hän sanoi Haartmanille. Asia oli sillä selvä, ja Haartman kirjoitti Dagens Press -lehteen kunnioittavan artikkelin Vallgrenista ja tämän merkityksestä Suomen taiteen kehityksessä. Artikkelissa hän kirjoittaa myös, että Vallgrenin näyttely Stenmanin taidesalongissa antaa erinomaisen kuvan Vallgrenin taiteesta.

Seuraavana päivänä artikkelin julkistamisen jälkeen Ville Vallgren ilmestyi Haartmanin Stenmanin taidesalongissa. Hän halusi kiittää Haartmania tämän Vallgrenista kirjoittamasta ”hiton hienosta artikkelista”. Axel Haartman yritti hieman ponnettomasti väittää, ettei artikkeli ollut hänen kirjoittamana, mutta Vallgren oli varma, että kirjoittaja oli Axel. Ja siinä hän oli tietysti aivan oikeassa.

Kiitokseksi Vallgren antoi Axelin valita haluamansa taideteoksen kaikista esillä olevista teoksista. Axel valitsi uurnaa kantavan naisen.

Jälkeenpäin Haartman mietiskeli, että kyseessä ei varsinaisesti ollut lahjontaa, koska olihan artikkeli julkaistu ennen kuin hän sai veistoksen lahjaksi.

Lähteet:

Hjelm, Camilla. Modernismens förespråkare. Gösta Stenman och hans konstsalong, 2009.

Axel Haartman. Minnesanteckningar mapp 1.

Helsingin Sanomat 30.9 1915 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1173270?page=8

Helsingin Sanomat 1.10 1915 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1173271?page=8

Hufvudstadsbladet 21.12 1918 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1200116?page=8

Hufvudstadsbladet 24.12 1918 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1200113?page=11

Dagens Press 23.12 1918 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1164427?page=4