
22.09.2026
Talon lempeälle rouvalle

Yhdeksänkymmentä vuotta sitten syyskuussa 1936 Axel ja Hedvig Haartman olivat asuneet Casa Haartmanissa kymmenen vuotta. Tätä Axel juhlisti Hedvigille osoitetulla runolla nimeltään ”Till husets milda fru”, eli Talon lempeälle rouvalle.
Runossa hän kertaa ongelmat, joita heillä oli rakentamisen aikana ja ensimmäisten kymmenen vuoden aikana. Heidän muuttaessaan taloonsa piha oli täynnä rakennusjätettä ja savea, talon sisällä vallitsi kaaos ja Axel oli intoa täynnä täyttää tyhjät seinät ja katot koristemaalauksilla, niin kuin historiallisissa palatseissa oli tapana.
He ottivat isot lainat rakentaakseen talonsa, ja velat tuntuivat joskus aika painavilta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana oli Hedvigillä myös ollut ongelmia terveytensä kanssa, ja runon taustalla on Axelin syvä kiitollisuus Hedvigin selviytymisestä sairaudestaan.
Runossa Hedvigin luomalla puutarhalla on tärkeä osa. Lukijalle muodostuu kuva miten puutarha näyttäytyi Haartmaneille. Rauhallinen yrttitarha, joka vei ajatukset keskiaikaisen luostarin puutarhaan. Ehkä he mielessään näkivät yhtäläisyyksiä oman ja Naantalin luostarin keksiaikaisen puutarhan välillä.
Runossa kuvaillaan myös talon syystunnelmaa; takkatulen räiskyntää, kamiinan kohinaa ja ajan rauhallista kulumista.
On selvää, että Axelille Hedvigin läsnäolo ja hoiva muodostavat talon sydämen. Hän nostaa esiin Hedvigin läsnäolon jäljet: hänen kutomansa matot ja kankaat sekä kasvit, joista hän pitää huolta.
Axel maalailee runossaan kuvaa tulevista vuosista: yhteinen rauhallinen ikääntyminen kun pariskunta itse ja kuluva vuosi lähestyvät talvenaikaa. Lukija tosin tietää, että tulevista vuosista oli rauha kaukana. Talvisodan aikana Haartmanit asuivat pitkään evakuoituna Paimiossa, Wiksbegin kartanossa. Heillä oli suuria vaikeuksia päästä sieltä kotiin Naantaliin. Vaikeudet johtuivat sekä polttoaineen puutteesta että pommituksista. Sodan aikana Puolustusvoimat ottivat osan heidän talostaan käyttönsä, mistä aiheutui tavaroiden siirtelyä ja kaaosta. Ehkä tilanne muistutti heitä muuttotilanteesta 1926. Sodan jälkeinen asuntopula johti siihen, että ruokasali jaettiin tilapäisellä väliseinällä kahtia. Sillä tavalla saatiin asuntoa tarvitsevalle perheelle asuintilaa.
Ensimmäiset kymmenen vuotta olivat loppujen lopuksi vain kolmasosa Axelin ja Hedvigin Casa Haartmanissa viettämästä yhteisestä elämästä. Yhteinen elämä loppui Hedvigin kuolemaan vuonna 1967. Casa Haartmanin valokuva-arkistosta löytyy paljon kuvia parin arkielämästä; yhdessä kahvipöydän ääressä, puutarhassa ja kirjaston radiota kuuntelemassa. Valokuvista välittyy rauhallisen onnellisuuden tunne, ehkä ”talon lempeän rouvan” vaikutuksesta.
Talon lempeälle rouvalle
Tänään on kymmenen vuotta kulunut tässä talossa,
jonka seinissä on Toscanan hohdetta.
Hän, joka lähestyy taloa astellen pitkin sorakäytävää
ei voi edes villeimmissä unissaan aavistaa
että muuttaessamme sisään, talon vieressä oli niitty
jolla oli rakennusjätettä, kiviä ja liukasta savea.
Niityllä seisoi yksinäinen salava mutta kukkaketo
ei antanut suloisten yrttiensä kukoistaa.
Ja talon seinien sisällä, sama tilanne,
kaaosta joka puolella.
Aula ja huoneet tahtoivat joka seinän ja katon
koristelluiksi kuin esi-isien palatseissa.
Ja kaikkea tätä varjostivat lainan ja velan pilvet
Eikä kukaan tiennyt mihin kaikki johtaisi.
Piti tyhjästä taikoa kultaa
ja ennen kaikkea, ei saanut lannistua.
Tänään kun kymmenen, hetkittäin raskasta vuotta, on kulunut
Ilo, kaikesta mitä nuo vuodet minulle antoivat
Ilo, siitä että vaikeudet eivät kyenneet himmentämään
sitä loistoa, jolla nämä vuodet oli kullattu.
Muta ennen kaikkea, kiitän Häntä,
joka antoi minun pitää sinut, rakkaani, rinnallani
tässä kodissa, jossa syksy on tavoittanut meidät molemmat
ja jossa odotamme hiljaa talven saapumista.
Silti vielä loistaa aurinko terassin penkkiin
Ja levittää unohduksen sadepäivien ylle.
Meidän vuodenaikamme, syksy, levittää ihania pärskeitään
talon seinille, villiviiniköynnösten keskelle.
Ja ruusu on unohtanut punaisen kukkansa
kukkapenkkiisi vihreiden lehtien sekaan
maahan, jossa ennen oli vain takkuista ruohoa ja mättäitä.
Sen maan, sinä rakastavilla käsilläsi
muutit rauhaisaksi, maalliseksi paratiisiksi.
Jossa kaikki, kukista vihreään ruohomattoon
puista pensaisiin, sinulle kukoistavat ylistystä.
Jossa taimet syvällä maassa
saavuttavat mutkitellen ristikäytävän,
joka päivän kuumina tunteina tarjoaa viileyttä.
Illan auringonsäteiden yllä soi iltavesper
kirkon tornista, jossa tornin huippu kimaltaa.
Sinä päivänä kun talvi ajaa sinut pois valtakunnastasi
ja terassin ovi sulkeutuu
jää jäljelle toinen kukkien valtakuntasi
jossa orkidea ja kaktus taistelevat
paikasta ikkunalaudan kitsaassa talvivalossa,
jossa piikkukruunun kukat haalistuvat.
Silloin saat valtikan talvihuvilassa
jossa takkatulen liekit hilpeästi leikkivät aamuisin
ja aulan kaminan koksiliekki kohisee pitkälle iltaan.
Täällä sisällä käyt esineiden keskellä
jotka mykkyydestään huolimatta laulavat samaa laulua
kuin Ready ja minä: ”emme tiedä ketään
toista, joka meitä viihdyttäisi ja hoivaisi kuten sinä.”
Ja matto, jonka kudoit sekä tuolin päällinen
ja jokainen pieni esine, joka nyt on
saanut paikkansa tässä lämpimässä pesässä.
Kärsivällisyys ja hallin pehmeä tuoli
meidän laillamme kiittävät sinua kuluneesta ajasta,
rakkaudesta ja lämmöstä sinun katseessasi.
Kaikesta mitä olet antanut, kaikesta mitä olet ollut.
Yrttitarhan haltiatar ja talon lempeä rouva,
Siunattu, tuhatkertaisesti siunattu olet sinä.
Naantali syyskuu 1936
Axel Gabriels
Käännös: Kirsi Rumbin 2026
Alkuperäinen runo:
Till husets milda fru
Idag när tio år ha gått i detta hus,
vars murar ha ett skimmer av Toscana.
Kan den som nalkas det och trampar gångens grus
ej ens i sina vilda drömmar ana
att när vi drogo in kring huset låg en äng
med byggnadsbråte, sten och slipprig lera.
En ensam pil stod där, men ingen blomstersäng
lät sina örter söta led formera.
Och inom husets murar var det samma sak.
Ett möbelkaos ropade på platser
i hall och rum bad varje vägg och varje tak
att prydas som i förfädrens palatser.
Och över allting stod ett moln av lån och skuld
och ingen visste vart det skulle bära.
Det gällde att ur tomma intet trolla guld
och främst att icke låta sig förfära.
I dag när tio stundtals tunga år ha gått
en glädje över allt de gett mig fyller,
en glädje över att bekymren ej förmått
förta den glans som dessa år förgyller.
Men främst en tacksamhet mot Den,
som lät mig få behålla dig, du kära, vid min sida
i detta hem där hösten nått oss båda två
och där vi stilla vinterns ankomst bida.
Dock ännu lyser solen på terrassens bänk
och breder glömskan över regnens skurar
om ock vår årstid, hösten, strött sitt granna stänk
bland vildvinsrankorna mot husets murar.
Och än en ros har glömt sin röda blomma kvar
bland gröna blad i dina blomsterländer
där jorden förr blott tovigt gräs och tuvor bar
den jord som du med kärleksfulla händer
förvandlat till ett rofyllt jordiskt paradis.
Där allt, från blommorna till gräsets gröna matta
till träd och häckar, grönska dig till evigt pris.
Där enkla plantor djupt i jorden satta
i sicksack nå till början av en klostergång,
som skänker svalka under heta timmar
och kvällens solglimt under hornets vespersång
från kyrkans torn där huvens spira glimmar.
Den dag då vintern driver dig från din provins
och dörren till terrassen sluts och stänges
för dig ett blomsterrike återstår, som finns
där orkidé med kaktus ivrigt tränges
om plats i fönsterbrädets njugga vinterljus
som Kristi Törnekrans blommor bleker.
Då för du spiran i ett vinterbonat hus
där morgonbrasans låga muntert leker
och hallkaminens koleld susar kvällen lång.
Härinne gå du stilla kring bland tingen
som trots sin stumhet alla sjunga samma sång
som Ready och som jag: ”vi veta ingen
som skänker oss den trivsel och den vård som du.”
Och mattan som du vävt och stolens kläde
och varje liten tingest som i detta nu
har fått sin plats i detta varma rede.
Och ”Tålamodets” konst och hallens djupa stol
som vi de tacka dig för tid som farit
för kärleken och värmen i ditt ögas sol.
För allting som du gett, för allt du varit.
Du örtagårdens fé och husets milda fru,
Välsignad, tusenfalt välsignad vare du.
Nådendal september 1936
Axel Gabriels